Chapter 7

 "Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta, eivätkö hänen päivänsä ole niinkuin palkkalaisen päivät?

 Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.

 Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.

 Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.

 Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.

 Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.

 Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.

 Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.

 Pilvi häipyy ja menee menojaan; niin myös tuonelaan vaipunut ei sieltä nouse.

 Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.

 Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.

 Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?

 Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani,

 niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.

 Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.

 Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.

 Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi,

 tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?

 Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?

 Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?

 Minkätähden et anna rikostani anteeksi etkä poista pahaa tekoani? Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun, ja jos etsit minua, niin ei minua enää ole."